Ajatuksia nojatuolien ympäriltä

Noin kahdeksan vuotta sitten jätin entisen elämän taakseni (kuten sen voi kauniisti muotoilla), etsin itselleni yksiön läheltä Jyväskylän keskustaa ja aloin keskittyä miettimään, mitä haluan. Oli sellaisia epämääräisiä ajatuksia, kuten "haluan olla onnellinen", mutta myös konkreetteja, kuten "haluan asuntooni nojatuolit". Kaikki muut huonekalut minulla oli, mutta pikkukoti suorastaan huusi nojatuoleja sisällensä.

Lähdin äidin kanssa huonekalukaupoille. Kyseinen retki nojatuolien salaattuun sielunelämään (eli retki, jossa koeistuimme varmaan kaikki Jyväskylän kalusteliikkeistä löytyneet edes etäisesti nojatuolia muistuttavat istuimet) oli huikea, täynnä nojatuolihepuleita ja iloa. Saaliiksi saimme muistaakseni Askosta kaksi tummanharmaata tuolia, joissa saattoi paitsi istua selkä suorana sivistyneesti, myös röhnöttää jos minkälaisella mutkalla - siitäkin huolimatta, että kyseessä oli suht siro nojatuolikaksikko (yksiön koko loi tiettyjä rajoitteita). 

Yksiöelämän jälkeen nojatuolit muuttivat vuokrakolmioon (minun ja aviomieheni ensimmäiseen yhteiseen kotiin), sieltä rivitaloasuntoon ja lopulta tämän meidän nykyisen kodin olohuoneeseen. Etenkin toinen alkaa olla kaikesta istumisesta vähän jo nuhjaantunut ja pehmennytkin - enää vain toisessa voi istua rehellisesti selkä suorana sivistyneesti. Mutta asiansa ne ajavat edelleen. Mieheni kutsuu juuri tuota reissussa rähjääntynyttä tuolinretaletta "johtajantuolikseen", toisella ei ole nimeä.

Maaliskuisen iltapäivän valo, elämänjäljet. 

Mutta nyt kotimme nojatuolirintamalla puhaltavat myös toiset uudet-vanhat tuulet! Joku viikko sitten meille nimittäin saapui entinen hämäläinen mökkiläispariskunta, joka hetken aikaa oli evakossa eräässä kylmässä varastossa Laukaassa, mutta pääsi kuin pääsikin talven paleltuaan sisätiloihin, lämmittelemään meidän yläkerran valoisaan aulaan. Pienen puunauksen jälkeen mökkiläisistä kuoriutui vallan edustuskelpoinen voimakaksikko. Sen meidän pikkuepeli ehti ristiä jo "isintuoliksi" ja "äitintuoliksi". 

Näidenkin hankintareissu oli hauska, joskin haikea. Lapsuuden yksi ankkuripaikoista, ns. "Hauhon mökki", myytiin viime syksynä uusille omistajille. Olimme sukulaisten voimin siivoamassa paikkoja luovutuskuntoon, ja hepuleita oli havaittavissa. Ilmeisesti taattua on, että jos kaksi tai useampi meidän suvun edustajaa on paikalla, ei naurulta ja huonoilta jutuilta voi välttyä. Kaikki kantoivat kortensa kekoon keksiessään jatkokäyttöä mökin kalusteille ja esineille - me annoimme tuolien lisäksi kodin mm. tyynyille, peitoille ja pihatyökaluille.

Nojatuolit ovat sisustuksen elementtejä, joihin ei siis ihan joka vuosi satsata uusia pennosia. Olisi myös ollut minusta väärin hankkia meille uudet tuolit yläkertaan ja kärrätä ihan istumakelpoiset kalusteet kaatopaikalle vain siksi, että ne ovat jo elämää nähneet. Pesu ja vaikka uudet koristetyynyt saavat ihmeitä aikaan. Ja aina voi myös verhoilla tuolit uudestaan. Tuolit saavat meillä toistaiseksi olla sellaisenaan, sen sijaan mietinnässä on, sopisiko olohuoneen seinälle, tumman tuolin läheisyyteen, jokin tauluryhmä. Ja onko yläkerran aulan luukkujen, joita on siis kaksi, kohtalo vain olla sellaisenaan keskellä seinää? Vai olisiko paikallaan korostaa niiden olemassaoloa?

Hieman kolkkoa vielä, vähän sentään matto myttyrällä. 

Päätöstä ei tarvitse onneksi tehdä juuri nyt. Voin antaa näillekin sisustusajatuksille aikaa. Nyt ei ole kiire saada omaa elämää jotenkin äkkiä yksiössä tai omassa talossa elettävään kuntoon, sillä suuret linjat ovat jo kohdillaan. Epämääräisten ajatusten aika on ollut ohi jo hyvän tovin, ja nyt voi ihan huoletta pohtia myös sitä, missä on taulun paikka. Aika mukavaa. 

Pöö pöö pötköttelyä

Tilkka viiniä, kiitos. Ei, se ei ole blogitekstin arvoinen asia, paitsi että on silloin, kun on selvinnyt sairaspäivästä lapsen kanssa. Jokainen vanhempi tietää, mitä on kun lapsi sairastaa: ei jaksa, mutta silti kyllästyy, ei syö, vaikka on nälissään, on väsynyt, mutta ei silti saa unta.

Jokainen vanhempi tietää myös sen, että sellaisissa sairaspäivissä on myös ihanat hetkensä: Se, kun syli on maailman paras paikka ja siinä käpertyneenä sohvan tai sängynnurkkaan ei oikeastaan haluaisikaan olla muussa tehtävässä, kuin sylinä. Se, kun löytyy vaikka sellainen kirja, josta molemmat nauttivat - meillä se on juuri nyt Pöö pöö pöllö - ja jonka parissa vierähtää oikeasti jokunen tovi ilman ajatustakaan sairastamisesta. Se, kun voi vaan pötkötellä. Vaikka se kyllästyttääkin pidemmän päälle, niin onhan se toisaalta myös hetkittäin aika ihanaa, etenkin silloin, kun kyse ei ole mistään kovasta taudista, vaan pienestä kuumeesta, niin kuin meillä tänään.

Mutta tuo Nina Ruokosen Pöö pöö pöllö (2015) - ihana kirja! Meille se tarttui vahingossa kirjastosta matkaan, ihan vain siksi, että kirjan nimi ja kansikuva olivat "ihan mua". Ei teos nyt mitään tiitiäistasoa ole, mutta omassa kielelläleikkimissarjassaan huippu. Ja kuvitus on tietty ainakin tuo meidän pikkuepelin - ja myös äidin - mieleen. Suosikeiksi ovat nousseet "Höperöt pöperöt" ja "Pölypunkkari" sekä "Kai-niminen täi". Sellaista sanoilla ja ideoilla hupsuttelua, sanoisinko. Ihanaa riimittelyä ja äänteillä hulluttelua, pienten lorufanien mieleen taatusti.

Mutta nyt on aika huokaista ja todeta, että sellainen päivä. Tilkasta viiniä on vielä vähän jäljellä. Sen nautin sohvalla. Yksin. :)

Isolasta ja Itkosesta

Tällä viikolla - eli kokonaista kolme päivää - on mielessäni soinut Kent. Aivoihin maalattu kuva Kentistä on minulla Keltainen, sellainen, kuin vuoden 1997 albumin, Isolan, kansi. En voi kehua olleeni missään vaiheessa mikään kovan luokan Kent-diggari, mutta Isola kolahti taannoin yhtä kaikki. Eikä vähiten siksi, että se oli 1) ylioppilaslahja 2) poikaystävältäni. Levyyn tiivistyy paljon: se symboloi minulle nuoruutta, ylppäreitä, ikävää, kotoamuuttamista, rakkautta, kaipuuta. Sen sävelet ovat riipineet sekä lapsuudenkodin huoneen seiniä että opiskeluvuosien soluasuntojen kolkkoja nurkkia. Sen tahdissa on suudeltu, naurettu, itketty ja huojuttu. Sen tahdissa on kasvettu, aikuistuttukin, jopa. 

En ottanut uutista Kentin tulevasta kuolemasta kovinkaan raskaasti, vaikka teinkin sen myötä matkan muistoihin. Sen sijaan syvemmälle matkalle menneisyyteen minut veti fb:ssä uutisvirtaani noussut Juha Itkosen parin vuoden takainen teksti "Kadonnutta taikaa etsimässä".

Artikkelin ja minun välille syntyi käsittämättömän vahva side. Pystyin samastumaan tekstin maailmaan, löysin sen riveiltä oman kasvuni aikuisuutta kohti. Lähdin soljumaan sen kielen mukana, sen kertoma tarina vei mennessään. Se sai olemaan onnellinen tästä hetkestä, vaikka se sai samalla haikailemaan noita huolettomia päiviä, jolloin murheet löytyivät levylaulajien lyriikoista. Se palautti minut takaisin sinne soluasuntoon, jossa luukutin Isolaa ikävöidessäni armeijassa ollutta poikaystävääni. Se sai miettimään 90-luvun lopun nuorten ja tämän päivän nuorten maailman eroavaisuuksia. Se muistutti kaiken kuolevaisuudesta. Se sai haluamaan kesäfestareille. Se sai muistelemaan kaikkia niitä teinivuosina itselle tärkeitä levyjä, niitä, joiden biisejä kuunnellessaan huomaa aina laulavansa mukana, vaikka ei olisi muistanut koko kappaletta vuosiin. Se sai miettimään tehtyjä valintoja ja olemaan hiukan kateellinen Itkoselle, kun se nyt vaan osaa kirjoittaa niin pirun hyvin. Se sai miettimään, mikä on tärkeää tässä ja nyt. Ja kyllä: näinä älypuhelinaikoina tein niin suuren urotyön, että luin koko pitkän tekstin luurini näytöltä, eikä edes tehnyt tiukkaa. Nyt - kun olen palannut tekstin ääreen jo muutamaan otteeseen - en enää ihmettele, miksi pikkuruudulta lukeminen ei tuntunut pahalta: Lukiessa ei ollut olemassa näyttöä. Oli vain aamuyön hetkinä tehty matka menneisyyteen. Kiitos, Isola ja kiitos, Itkonen.

Se on valmis!

Kun ostaa päräytimme syksyllä omakotitalon, alkoi saman tien haaveilu: haaveilimme, että saisimme tehtyä tähän lisähuoneita meidän yläkertaan. Siellä se mahdollisuus nimittäin oli. 60 neliötä rakentamatonta tilaa.

Alkuvaihe meni omalta osaltani helposti. Naputtelin esseitä ja oppimistehtäviä alakerrassa, kun osaavammat rymistelivät yläkerrassa. Sitten alkoi haastavampi vaihe: valinnat. Kattomateriaalin valinta. Lattian valinta. Tapettien valinta. Maalien valinta. Onneksi tällaisen valinnantekemisen vaikeudesta kärsivän ei tarvinnut pähkäillä näitäkään yksin: kaikki pähkäilyt ja päätökset tehtiin yhdessä mun rakkaan mieheni kanssa. Voidaan todellakin sanoa, että tää on meidän yläkerta. Pikkuepeli ei ihan vielä sattuneesta syystä osallistunut ihan kaikkeen päätöksentekoon, mutta häntäkin kuunneltiin siinä mielessä, että lastenhuoneen tapetteihin piti ehdottomasti saada tähtiä meidän pienelle tähtifanille.

Ja voin kertoa, että oon nyt tästä lopputuloksesta aivan mielettömän iloinen. Melkein tekisi mieli jättää koko tila kalusteita vailla - antaa valon poukkoilla vaaleilla pinnoilla ja pikkuepelin juosta avarassa tilassa.

Valehtelematta oon hyräillyt joka kerta yläkertaan kivutessani, että "ihana valo"... Ja onneksi sitä näin kevään korvalla riittää! :)

p.s. Aina pitää uskaltaa haaveilla, ihan vaikka vain pieniä haaveita.

p.p.s. Nyt tosiaan alkaa sitten se uusi projekti, "Yläkerran sisustus valmiiksi". Vaikka en olekaan mikään sisustusekspertti, niin onhan tää silti ihan ylikivaa! :)