Tällä viikolla - eli kokonaista kolme päivää - on mielessäni soinut Kent. Aivoihin maalattu kuva Kentistä on minulla Keltainen, sellainen, kuin vuoden 1997 albumin, Isolan, kansi. En voi kehua olleeni missään vaiheessa mikään kovan luokan Kent-diggari, mutta Isola kolahti taannoin yhtä kaikki. Eikä vähiten siksi, että se oli 1) ylioppilaslahja 2) poikaystävältäni. Levyyn tiivistyy paljon: se symboloi minulle nuoruutta, ylppäreitä, ikävää, kotoamuuttamista, rakkautta, kaipuuta. Sen sävelet ovat riipineet sekä lapsuudenkodin huoneen seiniä että opiskeluvuosien soluasuntojen kolkkoja nurkkia. Sen tahdissa on suudeltu, naurettu, itketty ja huojuttu. Sen tahdissa on kasvettu, aikuistuttukin, jopa.
En ottanut uutista Kentin tulevasta kuolemasta kovinkaan raskaasti, vaikka teinkin sen myötä matkan muistoihin. Sen sijaan syvemmälle matkalle menneisyyteen minut veti fb:ssä uutisvirtaani noussut Juha Itkosen parin vuoden takainen teksti "
Kadonnutta taikaa etsimässä".
Artikkelin
ja minun välille syntyi käsittämättömän vahva side. Pystyin samastumaan tekstin maailmaan, löysin sen riveiltä oman kasvuni
aikuisuutta kohti. Lähdin soljumaan sen kielen mukana, sen kertoma tarina vei
mennessään. Se sai olemaan onnellinen tästä hetkestä, vaikka se sai samalla
haikailemaan noita huolettomia päiviä, jolloin murheet löytyivät levylaulajien
lyriikoista. Se palautti minut takaisin sinne soluasuntoon, jossa luukutin Isolaa ikävöidessäni armeijassa ollutta poikaystävääni. Se sai miettimään 90-luvun lopun nuorten ja tämän päivän nuorten maailman eroavaisuuksia. Se muistutti kaiken
kuolevaisuudesta. Se sai haluamaan kesäfestareille. Se sai muistelemaan kaikkia
niitä teinivuosina itselle tärkeitä levyjä, niitä, joiden biisejä kuunnellessaan
huomaa aina laulavansa mukana, vaikka ei olisi muistanut koko kappaletta
vuosiin. Se sai miettimään tehtyjä valintoja ja olemaan hiukan kateellinen
Itkoselle, kun se nyt vaan osaa kirjoittaa niin pirun hyvin. Se sai miettimään, mikä on tärkeää tässä ja nyt. Ja kyllä: näinä älypuhelinaikoina tein niin suuren urotyön, että luin koko pitkän tekstin luurini näytöltä, eikä edes tehnyt tiukkaa. Nyt - kun olen palannut tekstin ääreen jo muutamaan otteeseen - en enää ihmettele, miksi pikkuruudulta lukeminen ei tuntunut pahalta: Lukiessa ei ollut olemassa näyttöä. Oli vain aamuyön hetkinä tehty matka menneisyyteen. Kiitos, Isola ja kiitos, Itkonen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti