Ajatuksia nojatuolien ympäriltä

Noin kahdeksan vuotta sitten jätin entisen elämän taakseni (kuten sen voi kauniisti muotoilla), etsin itselleni yksiön läheltä Jyväskylän keskustaa ja aloin keskittyä miettimään, mitä haluan. Oli sellaisia epämääräisiä ajatuksia, kuten "haluan olla onnellinen", mutta myös konkreetteja, kuten "haluan asuntooni nojatuolit". Kaikki muut huonekalut minulla oli, mutta pikkukoti suorastaan huusi nojatuoleja sisällensä.

Lähdin äidin kanssa huonekalukaupoille. Kyseinen retki nojatuolien salaattuun sielunelämään (eli retki, jossa koeistuimme varmaan kaikki Jyväskylän kalusteliikkeistä löytyneet edes etäisesti nojatuolia muistuttavat istuimet) oli huikea, täynnä nojatuolihepuleita ja iloa. Saaliiksi saimme muistaakseni Askosta kaksi tummanharmaata tuolia, joissa saattoi paitsi istua selkä suorana sivistyneesti, myös röhnöttää jos minkälaisella mutkalla - siitäkin huolimatta, että kyseessä oli suht siro nojatuolikaksikko (yksiön koko loi tiettyjä rajoitteita). 

Yksiöelämän jälkeen nojatuolit muuttivat vuokrakolmioon (minun ja aviomieheni ensimmäiseen yhteiseen kotiin), sieltä rivitaloasuntoon ja lopulta tämän meidän nykyisen kodin olohuoneeseen. Etenkin toinen alkaa olla kaikesta istumisesta vähän jo nuhjaantunut ja pehmennytkin - enää vain toisessa voi istua rehellisesti selkä suorana sivistyneesti. Mutta asiansa ne ajavat edelleen. Mieheni kutsuu juuri tuota reissussa rähjääntynyttä tuolinretaletta "johtajantuolikseen", toisella ei ole nimeä.

Maaliskuisen iltapäivän valo, elämänjäljet. 

Mutta nyt kotimme nojatuolirintamalla puhaltavat myös toiset uudet-vanhat tuulet! Joku viikko sitten meille nimittäin saapui entinen hämäläinen mökkiläispariskunta, joka hetken aikaa oli evakossa eräässä kylmässä varastossa Laukaassa, mutta pääsi kuin pääsikin talven paleltuaan sisätiloihin, lämmittelemään meidän yläkerran valoisaan aulaan. Pienen puunauksen jälkeen mökkiläisistä kuoriutui vallan edustuskelpoinen voimakaksikko. Sen meidän pikkuepeli ehti ristiä jo "isintuoliksi" ja "äitintuoliksi". 

Näidenkin hankintareissu oli hauska, joskin haikea. Lapsuuden yksi ankkuripaikoista, ns. "Hauhon mökki", myytiin viime syksynä uusille omistajille. Olimme sukulaisten voimin siivoamassa paikkoja luovutuskuntoon, ja hepuleita oli havaittavissa. Ilmeisesti taattua on, että jos kaksi tai useampi meidän suvun edustajaa on paikalla, ei naurulta ja huonoilta jutuilta voi välttyä. Kaikki kantoivat kortensa kekoon keksiessään jatkokäyttöä mökin kalusteille ja esineille - me annoimme tuolien lisäksi kodin mm. tyynyille, peitoille ja pihatyökaluille.

Nojatuolit ovat sisustuksen elementtejä, joihin ei siis ihan joka vuosi satsata uusia pennosia. Olisi myös ollut minusta väärin hankkia meille uudet tuolit yläkertaan ja kärrätä ihan istumakelpoiset kalusteet kaatopaikalle vain siksi, että ne ovat jo elämää nähneet. Pesu ja vaikka uudet koristetyynyt saavat ihmeitä aikaan. Ja aina voi myös verhoilla tuolit uudestaan. Tuolit saavat meillä toistaiseksi olla sellaisenaan, sen sijaan mietinnässä on, sopisiko olohuoneen seinälle, tumman tuolin läheisyyteen, jokin tauluryhmä. Ja onko yläkerran aulan luukkujen, joita on siis kaksi, kohtalo vain olla sellaisenaan keskellä seinää? Vai olisiko paikallaan korostaa niiden olemassaoloa?

Hieman kolkkoa vielä, vähän sentään matto myttyrällä. 

Päätöstä ei tarvitse onneksi tehdä juuri nyt. Voin antaa näillekin sisustusajatuksille aikaa. Nyt ei ole kiire saada omaa elämää jotenkin äkkiä yksiössä tai omassa talossa elettävään kuntoon, sillä suuret linjat ovat jo kohdillaan. Epämääräisten ajatusten aika on ollut ohi jo hyvän tovin, ja nyt voi ihan huoletta pohtia myös sitä, missä on taulun paikka. Aika mukavaa.