Opettaminen ilman motivaatiota. Paradoksi. En voisi tehdä päivääkään töitä, jos en nauttisi tekemisestäni. Silti moni kollegani tuntuu kärsivän motivaation puutteesta. Ei nappaa, ei kiinnosta, ei huvita. Työstä ei saa mitään. Olen syvästi pahoillani kaikkien niiden puolesta, kenelle opettajan työ ei ole nautinto – tai mikä tahansa työ. Fakta nimittäin on, että työ, jonka ainoa motivaattori on elannon saaminen, alkaa vähitellen syödä pohjaa pois koko elämältä.
Muistan itse kärsineeni motivaation puutteesta toisena työvuotenani. Ensimmäisen vuoden olin saanut puurtaa täysillä, illat kuluivat materiaalia väsätessä, olin kiireinen, ymmälläni, välillä jopa täysin vaikka energiaa, mutta silti pohjimmiltani innoissani. Toisena vuonna kaikki oli toisin: tuntien suunnittelu ei vienytkään enää aikaa, kaikki sujui helposti. Haasteettomuus lannisti. Ahaa, lamppu syttyi onneksi pian killumaan pääni yläpuolelle – tarvitsen siis haastetta: alan opiskella. Draamakasvatuksen opinnot ja vuoden virkavapaa sekä työskentely toisessa koulussa antoivat potkua kaikella tavalla: yhtäkkiä työ olikin kivaa, elämä kivaa, kaikki oli kivaa.
Avain olikin ongelmaan tarttuminen. Kaipasin haasteita, joten järjestin itselleni niitä. Ahaa-elämyksestä on nyt nelisen vuotta, ja koko sen ajan työ on maistunut hyvältä. Opiskelu työn ohella on pitänyt kiireisenä, mutta se on myös tuonut ihan äärettömästi sisältöä elämään. Peruskoulun open työn vaihtuminen lukio-open hommaan on luonnollisesti tuonut oman bonuksensa työn haastavuuteen, mutta se on ollut vain hyväksi. Rakastan sitä, mitä teen.
Mutta (ja nyt seuraa iso mutta). Vaikka olenkin kamppaillut oman ”nautinnonhaluisuuteni kanssa”, yksi perusasia on säilynyt koko ajan, yhdestä asiasta olen pitänyt jatkuvasti ja koko ajan – nimittäin toisista ihmisistä. Kollegat ovat luonnollisesti olleet tukeni ja turvani koko ajan, mutta suurimman osan energiastani olen saanut oppilaista. Minulla on hyvin yksinkertainen tapa suhtautua oppilaisiin. Voin paljastaa salaisuuteni kaikille tässä ja nyt. Tämän salaisuuden avulla jokainen työpäiväni on kiva, mukava ja motivoiva, tämän salaisuuden avulla voin nauttia jokaisesta työpäivästä: Jokainen oppilas on mun suosikki. Fanitan heistä jokaista.
Siinä se tuli. Minulla on tunnista toiseen luokassani parikymmenpäinen joukko ihania ihmisiä. Toiset ovat hieman eloisampia kuin toiset, toiset hajamielisempiä kuin toiset, mutta ihania he ovat yhtä kaikki. Jokainen opettamani muksu on jonkun lapsi, jota tämän äiti ja isä rakastavat pyytettömästi ja joka on omassa kodissaan ihana, mukava ja kiva. Tämän koitan joka päivä muistaa. Koulumaailmaan on sisäänrakennettu ajatustapa, jossa opettajat ja oppilaat on asetettu ikuiseen taisteluun toisiaan vastaan, se on ihan totta. Minullakin on vastustajani, se on aivan varma. Mutta ajattelen, että se kuuluu asiaan. Sen takia, että joku ei pidä minusta ihan vain siksi, että olen ope, ei tarkoita sitä, että minun pitäisi suhtautua samalla tavalla häneen. Ei. Jokainen muksu on ihana, täydellinen juuri sellaisena kuin on. Toiset kaipaavat enemmän huomiota, toisia pitää hieman puskea oikeaan suuntaan, toisten ongelmille en mahda mitään (mutta siihenkin saa onneksi apua). Silti, jokainen oppilas on täydellinen ja minä olen maailman mahtavimmassa ammatissa, kun saan työskennellä joka päivä täydellisten ihmisten kanssa.
Jep, ajoittain minunkin on vaikea herätä ja lähteä aamulla töihin. Olen väsynyt ja olen kärttyinen. Ne ajatukset kuitenkin unohtuvat, kun pääsen luokkaan ja vastassani on lauma teini-ikäistä luovaa voimaa. Tällä asenteella ei ikinä tarvitse tarttua toimeen ilman motivaatiota!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti