Projektista toiseen

Meillä melkein alkoi eräs nimeämätön projekti. Sitä kesti aikansa, kunnes Luonto päätti, että tämä projekti siirretään hamaan tulevaisuuteen (ja voin kertoa, hyvä Luonto, että mikäli minä voin yhtään tähän asiaan vaikuttaa, niin kyllä se projekti vielä tulee onnistumaan; toisaalta, hyvä Luonto, tiedän kyllä sen, että oikeastaan vaikutusmahdollisuuteni ovat aika minimaaliset).

Mutta koska en todellakaan osaa jäädä asioita murehtimaan, tai haikailemaan epäonnistuneiden projektien perään, olenkin siirtänyt nyt huomioni aivan toisenlaiseen projektiin: nimittäin meidän kodin laajentamiseen.

Laajentaminen on käynyt tässä tilanteessa helposti: tuolla se yläkerta on möllöttänyt rakentamattomana, mutta siltikin vaan laittamista vailla siitä asti, kun ostimme kotimme viime kesänä. Ja nyt, parin kuukauden mittaisen rupeaman jälkeen, alan tajuta, että meillä on kohta asuinneliöitä lisää.

Koska en juurikaan ole tähän asti päässyt vielä sotkemaan omia käsiäni rakennuspuuhissa, odotankin innolla jo projektin sitä vaihetta, kun valinnat alkavat olla sitä tasoa, että ne jo ihan oikeasti vaikuttavat muuhunkin kuin huoneiden pintapuoliseen ulkonäköön.

Kaapistot. Vaatehuoneen hyllyratkaisut. Huonekalut. Verhot. Matot. Kaikkimuutkivatjaahniinturhatsisustushärpäkkeetjoitameilläkylläonjovaikkamitävarastoituina....

Sivuseikka on se, että tämä kaikki toki vaatii hieman taloudellistakin panostusta. Onneksi suurimmalla osalla hankinnoista ei ole kiire. Kunhan projekti "Yläkerta asuinkuntoon" muuttuu projekti "Yläkerran sisustus valmiiksi", ei kiirettä oikeasti ole. Voimme todellakin miettiä silmäämiellyttäviä ja käytännöllisiä ratkaisuja (huomaa järjestys!) rauhassa.

p.s. Samperi, tämähän tarkoittaa sitä, että joudun aika pitkän aikaa odottamaan jotain! :o No, elän odottaessanikin. :)

Päivästä kiinni

Sain kuin sainkin syksyn kurssit kunnialla suoritettua. Viimeisen suorituksen tasosta jouduin ehkä aavistuksen tinkimään, mutta se ei harmita. Ikä on opettanut armollisuutta: aina (tai oikeastaan ikinä!) ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen, joskus riittää "ihan hyvä" tai vaikkapa "tulipahan tehtyä". Aina ei yksinkertaisesti ehdi, tai jokin muu asia ajaa tärkeydessä edelle.

Vaikka olenkin statukseltani juuri nyt "opiskelija", olen silti ensisijaisesti äiti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että yrittäisin äitinä olla jotenkin täydellinen. En oikeastaan edes yritä mitään. Vain olen. Kun lapseni syntyi, olin uuden edessä. Mitä ihmettä minä tämän kanssa teen! Osaanko, riitänkö, kykenenkö?! Aina äkkiä kuitenkin huokasin helpotuksesta. Minulla on oikeastaan vain muutama perustehtävä: pitää lapseni ravittuna, levänneenä ja puhtaana. Fiksut lisäsivät listaan tietenkin virikkeet, mutta hormonihöyryissäni päätin, että ainoa keino oppia armollisuutta on pitää vaatimukset minimissä. Ja noista kolmesta vaatimuksesta on aika helppo selvitä väsyneenä, zombiutuneena ja räjähtäneenäkin.

Vauvavuonna kodinhoidonkin päivätavoitteet olivat minimissä: tein itseni kanssa diilin, että teen joka päivä ainakin kaksi asiaa. Käyn suikussa (eli pakko pukea päivävaatteet) ja petään sängyn (eli pakko nousta ylös ja ehkä mennä jopa ulos). Toki tein päivisin kaikkea muutakin: siivoilin, tein ruokaa, ja lopulta, vauvani ollessa 7 kk, aloitin opiskelun. Silti minut piti järjissäni ajatus noista kahdesta päivätavoitteesta - kaikki muu oli ekstraa.

Kolmas ohjenuorari tai oljenkorteni liittyi etenkin vauvavuoden alkupuoliskon ns. raskaisiin itkupäiviin. (Niitäkin luonnollisesti oli.) Aina sellaisen päivän osuessa kohdalle ajattelin: onneksi näitä päiviä ei ole ollut vielä aikaisemmin ja onneksi näitä päiviä ei ehkä tule lisää. Kyllä yhden raskaan päivän aina jaksaa. Sellaista hienoista itsepetosta, myönnetään, mutta toimivaa.Tällä mantralla raskaat päivät eivät kasautuneet, ja vauvavuodesta ei tullut taakkaa. Ja nyt, kun poikamme on jo yli puolentoistavuoden, alkaa itse asiassa jo vauvavuoden itkut olla unohtuneita. Oliko niitä edes (oli)? Eikö vauvavuosi ollut vain jatkuvaa pumpulia ja pienen tuhinan kuuntelua (ei)? Onneksi muisti tekee tepposet, sillä kaikista itkupäivistä huolimatta vauvavuosi on maaginen vuosi ja sellaisena haluan sen muistaa.

Mutta takaisin tähän hetkeen. Syksyn kurssit on suoritettu, ja edessä on kevään opintopolun suunnittelu. Tiukka aikatauluhan tuosta tuntuu tulevan. Mutta olen varma, että asenteellani selviän tästäkin keväästä! :)

Pirteitä pakkaspäiviä!